Hei SaiMelaiset!

Vietimme Kuusijuhlaa pienellä porukalla. Löydät kuvakertomuksen Kuusijuhlasta alta, samoin Metsälehden julkaisemat Seppo Vuokon kommentit Luontopaneelin luontokatoraportista  ja tutkijoiden vastineet niihin. Isoja näkemyseroja esiintyy kommenteissa ! 

”Reippahasti käyvät askeleet joulukuusen, kuusen hankintaan”-terveisin,

Irma, pj

040 555 4228

Kuvakertomus Kuusijuhlasta

Kuusijuhlan alkajaisiksi istutettiin kuuset olkapäille.

Karilla homma jo hallussa:

Eijalla ja Heikillä istutus käynnissä:

Herkuttelun jälkeen jaettiin mitalit Suomenniemen (Mhy Mänty-Saimaan) metsätaitokilpailuissa menestyneille saimelaisille. Mestariksi kisaili Juha Mikkola. Muut mitalistit  olivat Hannu Turkki ja Irma Welling. 

Mikkolan Juha ja mitali:

Yhteistoiminnallisessa osuudessa Eija ja Heikki miettivät mitä metsässä saa tehdä jokaisenoikeuksilla:

https://youtu.be/p3JGQ25WztE

Raija, Juha ja Kari kartoittivat toimia, jotka säilyttävät ja lisäävät monimuotoisuutta lehtometsien käsittelyssä:

https://youtu.be/yg4qdkxu-go

Eino, Toivo ja Esko tunnistivat kansallispuistojen tunnuseläinlajeja:

Lopuksi ehdittiin vaihtaa ajatuksia tulevan vuoden toiminnasta ja laulaa perinteinen "Oi kuusipuu"-laulu.

Seppo Vuokon kommentit Luontopaneelin luontokatoraportista ja tutkijoiden vastine

Kommentti: Luontopaneelin luontokatoraportti on roskaa

Suomen luontopaneelin julkaisut ja julkilausumat osoittavat, ettei se tiedä metsien ekologiasta juuri mitään, kasvitieteilijä ja luontokirjailija Seppo Vuokko kirjoittaa.

Metsän kasvu, joka samalla kuvaa hiilensidontaa, on parempi metsien tilan kuvaaja kuin lahopuun määrä, Seppo Vuokko kirjoittaa. (Kuva: Else Kyhälä)

Suomen luontopaneeli on riippumaton asiantuntijaelin, joka tukee luontopolitiikan suunnittelua ja päätöksentekoa. Luontopaneelin julkaisut perustuvat tieteelliseen näyttöön ja monialaiseen asiantuntemukseen.

Näin kehuu luontopaneeli itseään, mutta sen julkaisut ja julkilausumat kyllä osoittavat, ettei se tiedä metsien ekologiasta juuri mitään. Luontopaneelin uusin julkaisu ”Suomen luonnon tila ja tulevaisuus – toimenpidekuilun analyysi ja ratkaisuja luontokadon pysäyttämiseksi” ja sen taustapaperi Suomen luonnon tila-ja tulevaisuus – skenaario luontokadon pysäyttämiseksi vaadittavista toimista, Suomen luontopaneelin julkaisuja 4a ja 4b 2023, ovat vakuuttavan näköisiä, mutta suoraan sanottuna täyttä roskaa. Koska perusteet eli tiedot metsien tilasta ovat vääriä, ovat myös toimenpide-ehdotukset, ennusteet ja kustannuslaskelmat yhtä tyhjän kanssa.

Yksi asia on jo todellisen tiedon kätkeminen kirjallisuusviitteiden taakse. Ei tavallinen lukija jaksa tai edes voi kaivaa esille kaikkia julkaisuja, joihin tekstissä vedotaan. Aivan ilmeinen tarkoitus on saada eduskunta ja hallitus hyväksymään luontopaneelin ehdotukset sellaisinaan siksi, etteivät poliitikot ehdi paneutumaan asiaan eivätkä ymmärrä mitään mutta eivät myöskään rohkene tunnustaa asiantuntemattomuuttaan. Minulle kyllä tulee mieleen, etteivät kirjoittajatkaan ymmärtäneet asiaansa.

Luonnonsuojelun ja kaiken muunkin luontoa koskevan päätöksenteon pitäisi pohjautua tutkittuun tietoon ja tieteellisesti todettuihin tosiseikkoihin. Niin vaatii luonnonsuojelulaki ja tieteelliseen tutkimukseen vedottiin vahvasti myös esimerkiksi Euroopan unionin ennallistamisasetuksen valmistelussa. Sitä on korostanut myös luontopaneeli monessa eri yhteydessä ja samalla epäsuorasti väittänyt itse edustavansa parasta metsätietoa.

Valitettavasti mikään Luontopaneelin väitteistä ei ole tutkimuksin oikeaksi osoitettu, ei 30 prosentin suojelutavoite, ei luonnontilaisten tai vanhojen metsien erityisen suuri monimuotoisuusarvo eikä edes luontokato. Mietintö antaa käsityksen, että ilman lisätoimia metsien luonnontila aina vain huononisi ja kaavion sivulla 8 mukaan johtaisi suorastaan metsien häviämiseen. Olen koko ikäni kulkenut metsissä, enimmäkseen talousmetsissä mutta myös ”koskemattomissa” metsissä, enkä ole nähnyt mitään merkkejä siitä, että metsät olisivat jollakin lailla heikentyneitä ekosysteemejä. Useimmille eliöille on aivan sama, onko metsä syntynyt hakkuun, myrskyn tai palon seurauksena.

Keskustelussa sekä vanha metsä että luonnontilainen metsä ovat saaneet arvoaan suuremman myyttisen merkityksen. En tiedä ainuttakaan tutkimusta, jossa vanha metsä olisi koko metsälajistoa koskevin vertailuin osoitettu muita metsiä monipuolisemmaksi. Vanhan metsän arvoja korostavat tutkimukset koskevat suppeita lajiryhmiä kuten kääpiä tai lahopuun hyönteisiä, mutta eivät esimerkiksi koko kasvilajistoa, perhosia, pölyttäjähyönteisiä tai linnustoa.

Vanha metsä on niukkalajinen yhteisö, jossa oikeastaan vain lahonsyöjät voivat hyvin. Kasvinsyöjille on ravintoa niukasti. Luonnonsuojelijat ja siinä samalla luontopaneelikin, ovat myöntäneet vanhan metsän yksipuolisuuden, kun he vaativat lehtojen hoitamista, siis estämään niiden kehittymisen vanhoiksi metsiksi. Samalla tavalla tuoreitten kangasmaiden metsissä lajisto on runsaimmillaan nuorissa kehitysvaiheissa ja lahopuulajistoa lukuun ottamatta köyhtyy metsän vanhetessa.

Lahopuulajisto onkin ainoa eliöstön osa, joka on runsaimmillaan vanhoissa metsissä. Se muodostaa noin viidesosan koko metsän lajistosta (tämäkin on arvio, jota ei ole tutkimuksella varmistettu). Neljä viidesosaa lajistosta kukoistaa siis metsän nuoremmissa kehitysvaiheissa. Puulajisto on runsaimmillaan aivan nuorissa metsissä eli sekametsät ovat nuoria sukkessiovaiheita. Vanhoissa metsissä vallitsee tuoreilla mailla lähes yksinomaisena kuusi, kuivimmilla kankailla mänty pitää pintansa.

Kyllä metsän kasvu, joka samalla kuvaa hiilensidontaa, on parempi metsien tilan kuvaaja kuin lahopuun määrä. Luontopaneelin ihannemetsiä taitavat olla Keski-Euroopan kuusikot, joissa on satoja kuutioita lahopuuta eivätkä vihreät latvukset haittaa maiseman ihailua.

Metsäluonnon monimuotoisuus perustuu vierekkäisten metsälöiden erilaisuuteen ja eri-ikäisyyteen, ei yksittäisten kuvioiden muita suurempaan monimuotoisuuteen. Suomessa metsät kattavat yli 75 prosenttia maapinta-alasta ja muodostavat yhtenäisen verkon, joka ulottuu rannikolta Lapin tuntureille. Suomen metsissä lajit pääsevät siis esteittä siirtymään kuviolta toiselle eikä luonnonsuojelualueiden välille tarvitse erikseen ruveta luomaan ”ekologisia käytäviä”.

Kasvi- ja eläinlajisto ovat runsaimmillaan nuorilla uudistusaloilla, riippumatta siitä, ovatko ne syntyneet hakkaamalla, palamalla vai myrskyn kaatamana. Lajien runsauden muutokset eivät ole merkki metsän tilan huononemisestä eivätkä luontokatoa vaan elävän metsän olennainen osa.

Kansainvälisissä elinympäristöjen muutoksia ja koko lajistoa koskevissa vertailuissa Suomi maana ja boreaaliset metsät elinympäristönä ovat olleet parhaiden joukossa. Miksi luontopaneeli perustaa näkemyksensä Suomen luonnosta rajatuista aiheista kyseenalaisin menetelmin tehtyihin tutkimuksiin mutta jättää huomiotta laajat kansainväliset vertailut?

Metsien hakkuut eivät aiheuta metsäkatoa, mutta kaikenlainen rakentaminen aiheuttaa. Rakentamisen ohjaaminen jo tuhottuihin ympäristöihin olisi kaikkein tehokkain ympäristötoimi. Tämän pitää koskea myös aurinko- ja tuulivoimaloita sekä teollisuusaluevarauksia sekä uusia asuinalueita.

Vastaus Seppo Vuokolle: Kirjoitus vääristelee Luontopaneelin raporttia

Luontokatokommentin merkittävin ongelma ovat luonnonsuojelun tietopohjaa koskevat totuuden vastaiset väittämät, tutkijat Panu Halme ja Aleksi Nirhamo kirjoittavat.

Vanhojen metsien merkitys monimuotoisuudelle korostuu, koska niiden määrä on vähentynyt dramaattisesti ihmistoiminnan vaikutuksesta, kirjoittajat toteavat.

Metsälehden verkkosivuilla julkaistiin 12. joulukuuta Seppo Vuokon kirjoitus otsikolla “Luontopaneelin luontokatoraportti on roskaa”. Kirjoitus on herjaava ja Luontopaneelin työtä monin tavoin vääristelevä, mutta sen merkittävin ongelma ovat luonnonsuojelun tietopohjaa koskevat totuuden vastaiset väittämät. Vuokon teksti on virheitä täynnä eikä tämän vastineen tila riitä niiden kaikkien käsittelemiseen. Esitämme alla esimerkinomaisesti pahimpia vääriä väitteitä.

Ehkä pahimmin vääristelevä on tämä kohta: “Suomen metsissä lajit pääsevät siis esteittä siirtymään kuviolta toiselle”. Tämä väite on lukemattomin tutkimuksin osoitettu vääräksi. Vanhoista metsistä riippuvaisille lajeille toinen sopiva metsäalue voi olla useiden kymmenien kilometrien päässä. Tällaiset siirtymät ovat useille metsälajeille hyvin haastavia.

Vuokon mukaan monimuotoisuus on korkeampaa nuorissa kuin vanhoissa metsissä. Vanhojen metsien erityislaatuinen monimuotoisuus piilee suurilta osin huomaamattomissa eliöissä kuten hyönteisissä, sienissä ja jäkälissä. Vuokon tarkastelu kuitenkin on lähtökohtaisesti harhaista, sillä kuten hän itsekin toteaa, metsien monimuotoisuus perustuu metsäalueiden väliseen vaihteluun eikä niinkään yksittäisten kuvioiden korkeaan monimuotoisuuteen. Vuokko ei kuitenkaan tunnusta vanhojen metsien merkitystä tässä vaihtelussa. Vanhojen metsien sekä myös esimerkiksi lehtojen merkitys monimuotoisuudelle korostuu, koska niiden määrä on vähentynyt dramaattisesti ihmistoiminnan vaikutuksesta. Lisäksi myös nuorten metsien sisältämä vaihtelu on kaventunut metsänhoidon myötä, ja esimerkiksi istutukset ja taimikonhoito yksipuolistavat nuoria metsiä ja muun muassa niiden kasvilajistoa.

Vuokko pitää vanhoja metsiä virheellisen yksipuolisina elinympäristöinä. Paitsi että puuston kuolleisuus tarjoaa lahopuulajistolle elinmahdollisuuksia, se myös tuottaa laikkuja, jotka palaavat sukkession alkuvaiheisiin. Näiden mittakaava voi luonnonmetsissä vaihdella parista aarista useisiin neliökilometreihin. Tämän seurauksena vanhat metsät luonnontilaistuessaan kehittyvät monipuolisiksi, sisältäen metsän eri sukkessiovaiheita edustavia laikkuja mosaiikkimaisesti.

Vuokko vaikuttaa käsittäneen, että Luontopaneelin edustamassa ajattelussa vanhojen metsien pinta-alan maksimointi on luonnonsuojelun perimmäinen tavoite. Tämä on harhainen näkemys, koska tiukasti suojellut metsäalueet vääjäämättä muuttuvat ajan myötä kohti luonnontilaa, jolloin ne sisältävät niin nuorten, vanhojen kuin niiden väliltä olevien metsien piirteitä, kuitenkin niin että vanhojen metsien rakennepiirteet ovat vallitsevia. Kun metsänhoito ei ole aiheuttamassa elinympäristöjen yksipuolistumista, maisematason monimuotoisuus on korkealla. Tämä kaikki on todistettu lukuisin tutkimuksin.

Lopuksi, luontokadon tieteellisen todistuksen kiistäminen on karkeaa vääristelyä. Luontokadolla tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Englanniksi termi on biodiversity loss, jota koskevia tutkimusartikkeleita on julkaistu kymmeniä tuhansia. Tuore aihetta koskeva katsausartikkeli arvioi, että modernina aikana jo arviolta 150 000 – 260 000 lajia on kuollut sukupuuttoon globaalisti. Sukupuuttojen luonnollinen määrä samana ajanjaksona olisi joitain tuhansia lajeja, joten vauhti on hurja. Suomi ei ole ilmiöstä sivussa, ja maassamme elää kymmeniä myös maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi arvioituja lajeja. Jokaisella valtiolla on vastuu turvata luonnon monimuotoisuus omalla alueellaan. Suomen luonnon uhanalaistuminen jatkuu. Metsälajiston uhanalaistuminen on hidastunut, mutta samaan aikaan metsätalous on tärkein uhanalaisuuden syy 119:lle muissa luontotyypeissä kuten puroissa ja soilla elävälle lajille.

Panu Halme on luonnonsuojelubiologian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.
Aleksi Nirhamo on metsäekologian väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.